Jalkapallokulttuurin muutos eli onko ”kannattaja” sama asia kuin ”fani”?

 Tammelan Voimalle 10-vuotisjuhlapäivänä 30.9.2023, jolloin TPV varmisti
 nousunsa Kakkoseen.

1980-luvulta lähtien yleiseen käyttöön on vakiintunut uusia sanoa. Ennen puhuttiin tiedotusvälineistä, makaronista ja kannattajista, mutta nykyään mediasta, pastasta ja faneista. Onko sanojen ”kannattaja” ja ”fani” välillä eroa, kun kyse on jalkapallosta ja sen harrastamisesta? Seuraavassa mielessä on. Käytän hyväkseni itseään konservatiiviseksi anarkistiksi kutsuvan ranskalaisfilosofin Jean-Claude Michéan (s. 1952) ajatuksia, jotka hän on esittänyt jalkapalloa käsittelevässä pienessä kirjoituskokoelmassaan Le plus beau but était une passe (Kaunein maali oli syöttö, 2014).

Michéa on saanut kirjansa nimen Ken Loachin elokuvasta Looking for Eric, joka kertoo Manchester Unitedin vanhoista peruskannattajista. Elokuvan nimessä mainittu Eric on elokuvan päähenkilön kuviteltuna henkisenä tukena toimiva Eric Cantona. (Päähenkilön kysymykseen Cantonalle, mikä oli tämän kaunein maali, Cantona vastaa: syöttö.) Ken Loach kuuluu niihin nykyelokuvan harvoihin ohjaajiin, jotka teoksesta toiseen ovat kuvanneet työväenluokkaista elämää. Tämä yhteys on Michéalle tärkeä: jalkapallo syntyi työväestön harrastustoiminnasta, ja sillä on edelleen tämä kansanomainen luonne esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Michéa jopa katsoo että keskeinen syy sille, miksei jalkapallo ole koskaan todella kotiutunut Yhdysvaltoihin, löytyy vahvan työväenluokan puuttumisesta maasta. Michéan päämurheena onkin jalkapallon kaupallistuminen tai porvarillistuminen, mikä on muuttanut pelin perusluonnetta. Tähän liittyy ero tai merkitysvivahde, joka on mahdollista nähdä sanojen kannattaja ja fani välillä.

Jalkapallofaneista ei puhuttu 1970-luvun taitteessa, kun edellisen kerran istuin aktiivisesti jalkapallokatsomossa käydessäni nuoruudenystävien kanssa Helsingin Olympiastadionilla mestaruussarjan peleissä (vakiopaikkamme oli itäkatsomossa aukon 29 yläpuolella). Faneista alettiin jalkapallon yhteydessä meillä puhua vasta siinä vaiheessa, kun jalkapalloseurojen pyörittämisestä tuli liiketoimintaa, johon liittyy oheistuotteiden myynti. Tunnetusti tämä kehitys voimistui 1990-luvulta, jolloin Englannin liigan sääntöjä muutettiin. Sanan vakiintumista auttoi toki se, että faniudesta alettiin puhua laajasti muissakin yhteyksissä. (Yhdysvalloissa elokuvan himoharrastajia kutsuttiin jo sata vuotta sitten movie faneiksi.) Näin on syntynyt tilanne, jossa voidaan tehdä ero sanojen kannattaja ja fani välillä: kyse on näkökulmasta jalkapalloon.

Merkityseroon liittyy urheilutapahtumien muuttuminen hengeltään yhä enemmän amerikkalaismalliseksi viihteeksi. Yhdysvalloissahan osattiin jo varhain tehdä urheilusta show businessiä, siis liittää siihen markkinahenkisyys ja rahanteko. Annan esimerkin siitä mitä tarkoitan. Kävin vuosi sitten Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaottelussa katsomassa uusittua Olympiastadionia. Ottelun seuraaminen oli yhtä piinaa, kun koko ajan pauhasi musiikki kovalla ja vähän väliä kuuluttaja nostatti yleisön henkeä tekopirteällä tavalla (cheerleading on tyypillinen ”Amerikan-laina”). Päätimme elämänkumppanini Louhin kanssa, että sai olla samalla viimeinen kerta. Jos jalkapallopeleihin tulee vastaava räikeä vire, jätän vihreän veran seuraamisen.

Mutta tuskin tämä ääri-ilmiö kohtaa meitä, vaikka TPV nousikin Kakkoseen. Silti olen sitä mieltä, ettei selostajan pitäisi jalkapallossakaan olla liian selvästi kotijoukkueen puolella. Tähän lopuksi sopiikin erottelu, jonka Mikael Melan on kirjoituksessaan ”Ihmiset jotka rakastavat jalkapalloseuroja” (2014) tehnyt. Melan on filosofi ja TPS:n pitkäaikainen kannattaja, joka pohtii filosofisella täsmällisyydellä sitä, minkälaisia jalkapalloseuroihin kiintyneet henkilöt ovat. Lainaten S. Mumfordia (Watching Sport, 2012) Melan erottaa partisaanin ja puristin. Partisaani on jalkapalloseuran kannattaja, joka suosii ”tylsää voittoa viihdyttävän häviön sijaan”. Voitto on siis hänelle kaikki kaikessa. Puritaani taas asettaa ”kaiken yläpuolelle pelilliset ansiot”. Tärkeintä hänelle on pelin tuottama mielihyvä, ja se on aidoimmillaan pelin ollessa todella kaunista. Puristin asenteen soisi pitävän partisaanin puolueellisuuden aisoissa.

Muuten, se minkä seuran kannattajaksi ihminen ryhtyy, ei Melanin mukaan ole järkiperäistä. Henkilö voi päättää, minkä joukkueen pelejä alkaa seurata. Hänen omassa päätösvallassaan ei kuitenkaan ole voimakkaan tunnesiteen muodostuminen itsensä ja seuran välille. Rakkaus ei valitse kohdettaan.

Tarmo Malmberg

            Mypa - TPV syksyllä 2018. Artikkelin kirjoittaja taputtaa toisena vasemmalta.