FC Inter on tunnettu parhaiten Veikkausliigajoukkueestaan, mutta tässä haastettelussa paneudumme seuran sähköpyörätuolijalkapallon historiaan sekä muun muassa lajin asemaan Suomessa ja maailmalla. Toimittajan kanssa juttusilla oli Erik Lundell, joka on palkittu FC Inter Powerchairin valmentaja. Häntä on suurilta osin kiittäminen siitä, että laji on saanut meillä jalansijaa. Haastattelu toteutettiin etänä tammikuussa 2022, mutta erinäisistä syistä johtuen julkaisu venähti. Ajankohta on tosin sinänsä otollinen, koska lajin SM-sarja on jälleen käynnissä.
Miten törmäsit lajiin ensimmäisen kerran?
Oikeastaan kaikki lähti siitä, että halusin potkia palloa lapsen kanssa ja se ei oikein onnistunut, kun hän istuu sähköpyörätuolissa. Ennen kuin edes tiesin lajista, niin tein puusta levyn tuolin eteen ja potkittiin jumppapallolla pihalla. Huomasin lajin varmaan Youtubesta. Vuonna 2010 teetin prototyypin puskurista vanhaan ylimääräiseen sähköpyörätuoliin. Laji sai ensiesityksen lihastautipäivillä Turussa. Meillä oli yksi pallo ja yksi sähkäri, jota halukkaat saivat kokeilla. Luulin, että kun me esitellään tällaista niin väkeä tulee ovista ja ikkunoista, mutta sitä ei todellakaan tapahtunut. Joten homma jäi vähän jäihin pariksi vuodeksi.
Kuinka toiminta sitten käynnistyi toden teolla?
Helsinkiläinen Marita Tiri innostui lajista ja perusti Suomen Sähköpyörätuolijalkapallo ry:n ja ryhtyi myös puheenjohtajaksi. Mukana yhdistystä perustamassa oli Maritan lisäksi pelaajien perheitä ja muutama pelaaja. Ensimmäinen tavoite oli saada vähän treenejä käyntiin. Sitten tuli mahdollisuus mennä pelaamaan Pariisiin alle 18-vuotiaiden turnaukseen. Meidän poikien keski-ikä oli noin 10–11 vuotta, kun muut olivat 16–17 vuotiaita kokeneita pelaajia. Siellä me oikeastaan opittiin lajin saloihin ja saatiin tosi paljon apua irlantilaisilta ja amerikkalaisilta, jotka olivat kokeneita kävijöitä siellä.
Miten sait Interin mukaan toimintaan ja innostumaan yhteistyöstä?
Mehän aloitettiin nimellä Sport Club Liekki. Mutta kun tavoitteena oli saada laji Palloliittoon ja SM-sarja käyntiin, niin vaatimus oli, että seura on Palloliiton jäsen. Pikkuseurana ei nähty jäseneksi liittymistä vaihtoehtona. Mä otin yhteyttä Interiin ja ne oli heti mukana. Muistan hyvin kun ne sanoi, että Inter on avoin kaikille. Mun mielestä se oli tosi sopiva ja halusin liittyä siihen. Ja tietysti koska se on Veikkausliigajoukkue, niin se tuo näkyvyyttä ja uskottavuutta alussa. Ne ovat huomioineet meitä eri tavoin vuosien varrella ja luulen, että se on auttanut meitä tosi paljon. Olemme esimerkiksi saaneet uusia pelaajia mukaan.
Turussa on mielestäni hyvä tilanne erityisliikunnalle. Inter ei ole mukana, mä hoidan meidän salivuorot itsenäisesti Interin nimellä. Saan hakea ne mitä me tarvitaan ja hoitaa, että tulee haetuksi. Turussahan alle 19-vuotiaiden erityisliikunta on ilmaista.
Sanoit, että teille on tullut uusia harrastajia. Mutta mitkä ovat isoimmat haasteet lähteä mukaan toimintaan?
Isoin kynnys on pelituoli, toinen haaste on tietysti perheen jaksaminen. Perheessä, jossa arki on luultavasti vähän haastavampi kuin normaalisti pitäisi olla energiaa ottaa meihin yhteyttä, ottaa selvää asioista ja tulla vielä paikalle treeneihin tutustustumaan. Meillähän on kaikilla joukkueilla ekstratuoleja, joita voi lainata alussa. Heti ei tarvitse tehdä investointeja. Sekin voi kuitenkin olla yksi haaste, koska ihmiset luulee, että pitäisi olla tuoli ja maksaa se heti.
Saako tuolin hankittua jostain valmiina vai pitääkö olla käsityöläishenkeä, että sellaisen saa rakennettua?
Mäkiranta Tampereella, joka tekee salibandytuoleja, tekee näitäkin. Hän kehittää omaa suomalaista versiotaan pelituolista. Se on nimeltään Hammer.
Onko niissä teknisesti tai laadullisesti isoja eroja? Ainakin huippunopeushan on määritelty. Onko tämä kuitenkin jollain tapaa välineurheilua?
Suomessa on nyt kahta eri pelituolia käytössä. Tampereella on Bullet Englannista ja meillä Turussa on pelkästään Jenkkiversiota eli Strike Force, joka on ihan patentoitu tuoli. Sen suunnittelu on lähtenyt insinööripelaajalta. Juttuhan on periaatteessa siinä, että painopiste on mahdollisimman alhaalla ja moottoreissa on voimaa kiihtyvyyteen ja kääntymiseen. Eteen ja taakse vauhti rajoitetaan 10 km/h. Mutta tällä hetkellä ei mitata esimerkiksi millään tavalla miten tuoli kääntyy.
Sillä tavalla se on välineurheilua. Mutta koska nopeus on siis sama kaikilla, niin sähän et saa toista kiinni kuten jalkapallossa. Tässä on todella isossa roolissa pelin luku, sijoittuminen ja kaikki taktinen puoli.
Kun menin ensimmäisen kerran katsomaan turnausta Tampereella, niin mietin että onkohan se lainkaan kiinnostavaa, mutta kyllä siihen sitten tempautui mukaan. Tamperelaisillahan meni kauan, ennen kuin saivat ensimmäisen maalinsa tehtyä.
Juu, se oli huippua. Muistan, kun mulla meni ihan kylmät väreet. Olin toivonut itsekin, että tulisi se onnistuminen. Ne olivat treenanneet niin kauan ja jaksaneet uskoa siihen, että jossain vaiheessa se palkinto vaan pitää saada. Se oli kyllä hieno hetki.
Sitten on nämä isot jalkapallomaat, ne on nyt tulossa ja tosi kovaa. Espanja, Italia, Argentiina, Brasilia. Euroopanmestaruusturnaus oli 2019 Pajulahdessa ja tämän vuoden (2022) syksyllä piti järjestää MM-kisat Australiassa. Ne on jo kuitenkin siirretty vuoden 2023 syksyyn.
Näille tapahtumille kun saa näkyvyyttä niin samalla saa lajillekin nostetta.
Kyllä, ja lajilla on myös mestareiden liiga. Sen piti olla 2020 Sveitsissä ja me oltiin menossa sinne Interin kanssa, mutta se peruutettiin kuten myös vuodelta 2021. Eli luultavasti tämä kerta jäi pois, se on siis järjestetty kahden vuoden välein.
Huomasin, että Suomessakin on tullut lisää joukkueita, SJK ja VPS.
Vepsuhan alkoi siitä, kun me mentiin TPV:n kanssa Vaasaan. Siinä oli mukana muutama pelaaja meiltä molemmilta esittelemässä lajia. Siellä oli tosi hyvin väkeä ja me ajateltiin, että tänne saadaan varmaan joukkue nopeasti. Mutta jostain syystä se hiipui siellä. Ne, jotka kävi Vaasassa treeneissä oli seinäjokelaisia ja siitä tuli SJK. Siellä toiminta on lähtenyt todella hyvin käyntiin, ne on tosi aktiivisia ja todellakin haluavat päästä pelaamaan.
Toivottavasti SM-sarja pääsisi pian jatkumaan, ne ovat hienoja tapahtumia. Jotenkin se yhteisöllisyys nousee siellä aina esille.
Pelaajille on erittäin tärkeää just se, että saa kantaa seuran väriä, että kuuluu johonkin. Myös se, että sulla on ne joukkuekaverit. Pelaajillahan on yleensä sellaista taustaa, että voi olla esimerkiksi hyvin harvinainen sairaus. Tässä saa samalla vertaistukea muilta pelaajilta, jotka ovat suurinpiirtein samassa tilanteessa. Ystävystyy, tekee ja onnistuu yhdessä, myös pettyy yhdessä.
Mikä on sinun mielestäsi parasta tässä lajissa?
Tämähän on mullekin harrastus ja kyllä mä nautin harjoitusten suunnittelusta ja siitä kun saan omat ideat vietyä pelaajille uskottavasti. Se on välillä vaikeaa, koska mä en itse istu pyörätuolissa. Välillä mun vanhempi poika sanoo, ettei hän tuota pysty tekemään, vaikka mun päässä se toimisi erittäin hyvin. Parasta on, kun näkee ne onnistumiset ja iloiset pelaajat onnistumisten jälkeen. Voi olla, että ovat tehneet maalin tai hoksanneet jotain pelillistä kentällä ja tulevat sanomaan, että toi oli oikeasti hyvä, mä sain sen pallon. Tai tekee hienon torjunnan ja tulee heittämään ylävitosta. Tuollaiset hetket tekee kaiken sen arvoiseksi, että tätä tekee. Pelaajat nauttivat tietenkin peleistä, niiden jännityksestä ja yhteisöllisyydestä, vertaistuesta. Että saat kokea kuuluvasi johonkin ja olet joukkueen jäsen. Maalivahti, maalintekijä, FC Interin jäsen, TPV:n pelaaja... Näiden asioiden luulen olevan pelaajille tärkeitä.
Haastattelu:
Tuukka Termonen
Kuvat: Ewa Lundell
