Kakkosen kausi on ohi. Paljon tuli taas
kaikkea koettua, mutta päällimmäisenä mieleen jäi toki karvas
pettymys. Kirjoitin seuraavan tekstipätkän 8.7.2017 kauden ensimmäisen SalPa-kohtaamisen jälkeen. Olin tuolloin
muissa maisemissa, enkä siellä osannut sitä julkaista. Mutta olen
yhä samaa mieltä.
”Takana kotitappio SalPalle, järjestyksessään jo neljäs peräkkäinen häviö. Koko peliä edeltänyt päivä meni jännityksessä ja hermostuneena, kun tiedossa oli se, että nyt viimeistään tarvitaan pisteitä. Jo edellinen matsi MuSaa vastaan oli "pakkovoitto", ja kaikki muistamme miten siinä kävi. Tuolloin meinasin revetä harmiini, kuten kaikki reissussa mukana olleet. Pakko tunnustaa, ettemme kaikki edes pystyneet seuraamaan peliä loppuun Wembleyn puolelle, vaan vietimme toisen jakson lopun verkkoaidan takana kyräillen. SalPa-matsi tuntui vieläkin katkerammalta, koska joukkue oli kuitenkin joltain osin skarpannut, mutta kaikki valui hukkaan tyhmien virheiden ja huonon viimeistelyn takia. Vaikea kuvailla, miltä vastustajien maalien seuraaminen taas tuntui... Ehkä se oli sekoitus epäuskoa, surua, vihaa ja lamaantumista. Ei tämä voi olla totta, tämän kaudenhan piti olla totista taistelua sarjanoususta, ja nyt pelaammekin tuloksellisesti surkeammin kuin vuosikausiin. Tappio vyöryy päälle kuin tumma, raskas pilvi, jonka alta ei pääse pois, kuin tahmea hämähäkinseitti, joka tarttuu kiinni päiväkausiksi ja leimaa kaikkia tekemistäsi ja painostaa takaraivossa. Jotenkin tappio pitää aina käsitellä, joko käymällä mielessä läpi ja jossittelemalla ottelun ratkaisuhetkiä, juttelemalla pelireissuilla kohtalotovereiden kanssa tai vaikka näin kirjoittamalla. Parhaiten sen pyyhkisi toki pois pikainen voitto.
SalPa-pelin jälkeen pyöräilin kuin häpeissäni läpi Tampereen, ettei kukaan vaan tajua minun olleen kannattamassa moisia häviäjiä. Kohta joku vielä huomaa takalokarin TPV-tarran ja tulee kuittailemaan, sitä en kyllä kestäisi... Tappioiden jälkeen ei siis tosiaan huvita nähdä varsinkaan TPV-tahojen ulkopuolisia tuttuja, ettei puhe vaan kääntyisi jalkapalloon. Hävettää ja ärsyttää, ei jaksaisi selitellä ja käydä läpi tappioiden syitä. Samalla pitää vielä näytellä, ettei tämä niin koville oikeasti ota, vaikka tekisi mieli alkaa parkua. Totta kai on älytöntä ajatella, että juuri kukaan pitäisi tappioita yhtä vakavina. Tuskin muut kuin pinttyneimmät seuraajat edes huomaavat koko pelejä, saati sitten että valuisivat niiden vuoksi epätoivoon. Ei tätä touhua siis kovin moni pidä lainkaan tärkeänä tai huomionarvoisena, miksi ihmeessä itsekään viitsin pingottaa ja pidätellä itkua jonkun alasarjan takia? Miksi en osaa suhtautua vähän rennommin, nyt kun ei haluaisi edes katsoa sarjataulukkoa moneen päivään, kun nolottaa tämä taapertaminen. Futisforumilla käynti kyllä jollain ihmeen tavalla helpottaa oloa, edes vihollisten kuittailut eivät juurikaan ärsytä, antavat vaan lisää taistelutahtoa. Kotonakin pitää vaan purra hammasta, vaikka pinna on kireällä eikä massiivista kriisiä oteta siellä huomioon sen ansaitsemalla vakavuudella... Toisaalta, kyllä vaikkapa lapsen kanssa puuhailu asettaa vähitellen tappiot niiden oikeisiin mittasuhteisiin. Ja vähitellen tunteet jäähtyvät. Toisaalta tämän tappioputken ansiosta tilanne on muuttunut jo niin surkuhupaisaksi, että tuntuu siltä, että koko kausi on jo menetetty. Juuri nyt pitäisi vaan nostaa pää pystyyn ja meidän fanienkin puhaltaa yhteen hiileen joukkueen hyväksi. Juuri tällaisina hetkinä meitä tarvitaan. Ja loppujen lopuksi on aivan sama, miten tämä kausi meiltä menee, rakkautemme joukkueeseen ei muutu sen takia radikaalisti suuntaaan tai toiseen. Mutta saisihan tämä kurjuus jo iloksi vaihtua...”
Kaikki tiedämme miten kävi. Pieleen meni, ja kunnolla. Lisäksi nyt pelottaa jo se, millainen ensi kaudesta tulee. Keitä pelaa ja keitä on joukkueen johtopaikoilla?
Mutta antoi kausi toki paljon hyvääkin. Mahtava faniporukka, jonka kanssa sai taas hurtin huumorin avustuksella surra tappioita ja myös juhlia muutamaa mahtavaa taisteluvoittoa. Pari derbyäkin voitettiin, vaikka se tuntuu tässä vaiheessa täysin epäoleelliselta. Tuolloin kyllä nautin. Loppukauden matseissa vieraillut iloinen ja äänekäs maahanmuuttajaporukka nosti fiiliksiä ja auttoi kestämään tappioiden tuskaa. Taas nousi esille se lohduttava ajatus, että fanitus on paljon muutakin kuin vain ne eniten näkyvyyttä saavat 22 edustuksen peliä kesässä. Siihen liittyy paljon syvempiä merkityksiä, jopa yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Lisäksi pientä iloa tuo pääsy cupin lohkovaiheeseen, uusi ja mielenkiintoinen kokemus sekä joukkueelle että meille faneille. Erikoisena yksityiskohtana on mainittava, että joukkue voitti jokaisen minulta väliin jääneet sarjapelin (kaikki vieraissa). Mitähän tästä pitäisi ajatella... Pitäisikö minun keskittyä yhä tiiviimmin vain teksti-TV:n seuraamiseen?
Pikku-Tammelan terassilla järjestettiin
taas mahtavia keikkoja, jotka toivat ainakin minulle suurta
tyydytystä. Tuntui taas hiton hienolta kuunnella tarttuvaa musaa
auringon paistaessa ja joukkueiden verrytellessä kentällä, pian
alkavan matsin jännityksen kutitellessa vatsanpohjassa. Paljon on
merkinnyt myös se, että lähes kaikki artistit ovat tuttuja
tyyppejä ja itsekin underground-skenen kasvatteja, jotka tietävät
mistä ruohonjuuritason toiminnassa on kyse. Tuo liikuttava ja lämmin fiilis välittyy mielestäni mitä mainioimmin tästä
kesän 2016 pätkästä:
Olen siis todella tyytyväinen, että olemme saaneet juurrutettua nämä esitykset osaksi ottelutapahtumia. Ensi kesäksikin on jo kolme esiintyjää sovittuna. Saa nähdä miten käy, mutta mielellään järjestäisimme mahdollisesti viimeisenä vanhan Tammelan kautena hyvinkin tapahtumarikkaan ja silläkin tapaa unohtumattoman kauden.
Omalta kannaltani kevät ja alku kesä sujui pitkälti Paltsaristi-zinen parissa, olen iloinen ja ylpeä, että se tuli tehtyä. Sen sisältönähän oli fanien tekemiä juttuja, vieraspelitarinaa, kirja- ja leffa-arvioita, haastatteluja ja sen sellaista. Seuraava numero on jo suunnitteilla. Tätä kesän 2017 lehteä on vielä saatavilla kolmen euron hintaan, postien kanssa hinta nousee viiteen. Useampia ostaessa hintaa voidaan viilata alaspäin. Lehtiä löytyy sekä minulta (tuukan(a)nic.fi) että Tepulta. Tuotto menee TPV Powerchair -joukkueelle.
Kiitos vielä kerran kaikille asianosaisille!
Jatketaan taas pienen huilin jälkeen punaisin sydämin punaliput yhä korkeammalla liehuen!
