Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: MARA BALLS -soolo pe 7.7. klo 17.30 Pikku-Tammelan terassilla

Maria Mattila on yksi Tampereen vireiden musiikkipiirien toimeliaimmista henkilöistä, ja lukuisien yhtyeidensä lisäksi hänet tunnetaan muun muassa Keltaisen talon perustajana. Yksi hänen bändeistään on Mara Balls, joka on juuri julkaissut toisen pitkäsoittonsa Elävä kivi. Tammelan stadionille soolokeikalle saapuva Maria kertoo seuraavassa muun muassa siitä, miten hänen uransa on alkanut ja mitä kaikkea soittaminen hänelle antaa. Tervetuloa paikalle!

Olet tullut viime vuosina tunnetuksi monista yhtyeistä ja muustakin aktiivisuudestasi ns. skenessä. Mutta minkälaiset musiikilliset juuret löytyvät toiminnan takaa? Miten ja milloin olet aloittanut musiikin tekemisen, mistä kaikki alkoi?

– Isäni on kitaristi, ja kaikki on varmaan alkanut siitä, että kuuntelin vauvana paljon Dire Straitsia. Äiti on kertonut, että lauloin ennen kuin aloin puhumaan. Noin 6-vuotiaana keksin istua pianon ääreen, ja sieltä alkoi nopeasti löytyä omia sävelmiä. Samoihin aikoihin äiti laittoi mut viulutunneille, koska ballerinan urani ei ottanut tuulta alleen. Opiskelin viulunsoittoa 16-vuotiaaksi asti musiikkiopistossa. Erityisesti muistan jo lapsena nauttineeni orkesterissa soittamisesta. Oivalsin, että ollessani osa kokonaisuutta olen paljon enemmän. Esiintymiset orkesterin kanssa Haminan kirkossa olivat uljaan akustiikan puolesta ikimuistoisia kokemuksia.
– 14-vuotiaana ostin ensimmäisen akustisen kitarani kirpputorilta. Opettelin Nirvanaa ja Don't fear the reaperin riffin. Myös kitarasta alkoi nopeasti löytyä omia biisejä. Soittaminen oli keino paeta todellisuutta, olin hyvin neuroottinen ja syömishäiriöinen teini. Soittaessa sain rauhan itseltäni. 16-vuotiaana sain ekan oman sähkökitaran. Se oli mieletöntä. Perustettiin bändi, kuunneltiin grungea ja pelattiin spiritismiä autiotalossa. Paitsi että mun piti lähteä aina muita aikaisemmin kotiin, koska oli pakko mennä juoksemaan.

Nuorena muusikoilla on yleensä idoleita ja ihanteita, joilta he imevät vaikutteita ja joilta he kenties haluavat kuulostaa. Millaisia nimiä nostaisit esiin omasta nuoruudestasi, ketkä olivat suurimpia innoittajiasi?
– Tärkein idolini on varmasti oma isäni. Jo lapsena muistan kirjoittaneeni kirjeen: ”Isä, minäkin haluan olla kitaristi.” Halusin olla isäni tytär. Toinen idoli oli ystäväni Manu, joka osasi soittaa kitaraa paljon paremmin kuin minä, mutta soitti silti kanssani. Jimi Hendrix ja Petri Walli olivat mystisiä ja myyttisiä kitarajumalia, joita ihailin ja joiden kaltainen halusin olla. Sitten tuli Kyuss ja sieltä ei ollut paluuta. Josh Hommen vaikutuksen kuulee vahvasti saundissani ja biiseissäni.

Millainen paikka naismuusikoilla tai -taiteilijoilla yleensäkin on sydämessäsi?
– Mietin hetken, että onko tämän kysymyksen tarkoitus provosoida tai suututtaa, ja että kannattaako siihen lankaan mennä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten turhaan pohdi kysymyksen motiiveja vaan vastaan mahdollisimman rehellisesti: ei minkäänlaista. En erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Viime vuosikymmeninä naisten asema niin bändeissä kuin yhteiskunnassa yleensä lienee hieman parantunut. Vieläkö naiset saavat kuitenkin kuulla keikoilla stereotypisiä sukupuoleen liittyviä kommentteja? Miten vastaat tällaiseen?
– Kyllä saa, teit sen juuri. Vastaan olevani sen ulottumattomissa, koska en erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Mihin kaikkiin kokoonpanoihin ja musiikillisiin projekteihin olet ottanut osaa viime vuosina? Mitkä nostaisit esille merkittävimpinä tai nautittavimpina?

– Huh, bändejä on ollut lukuisia... Olli Levänen Company oli lyhytkestoinen prokkis, mutta nautin suuresti Ollin soitosta, joka oli täysin pitelemätöntä, rajua ja intensiivistä. Viimeistään Ollin myötä tajusin, että kitara on lyömäsoitin. Paasikivi oli mun, Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään instrumentaalibändi, jonka sessiot olivat huuruisia ja loputtomia, eli soittamista parhaimmillaan. Myös Samoyed jäi harmillisen lyhytkestoiseksi, joka tapauksessa hyvin intensiivinen trippi jota muistelen lämmöllä. MMMH oli raju heviduo, jossa soitin rumpuja ja lauloin. Mahtavaa aggression purkua. Jukka ja Jytämimmit oli epäilemättä yksi mun elämäni opettavaisimmista ja antoisimmista kokemuksista. Mutta Mara Balls on kuitenkin rakkain ja mullistavin bändini, sen myötä olen kasvanut paljon sekä soittajana, laulajana että biisintekijänä.

Jukka ja Jytämimmit sai runsaasti julkisuutta. Millä tavalla yhtyeen kuuluisuus muutti arkeasi?
– Ei minulla ole vuosikausiin ollut mitään arkea. Teen kaikkeni, jotta elämäni olisi mahdollisimman säännötöntä, arvaamatonta, suunnittelematonta, impulsiivista ja jännittävää. Pyrin jatkuvasti haastamaan itseni. Pelkään kaikenlaista urautumista ja kyllästymistä. Minkäänlaista kuuluisuutta en ole vielä tähän päivään mennessä huomannut.

Mitä esiintyminen sinulle antaa? Osaatko verrata soolo- ja bändikeikkojen eroja?

– Adrenaliiniä, hikeä, euforiaa ja tunteen siitä, että olen olemassa ja osa kokonaisuutta. Se kiinnittää minut osaksi ympäröivää todellisuutta. Kuulen, että minua kuullaan. Se tekee minusta todellisemman paitsi muille niin myös itselleni. Bändi- ja soolotkeikat eroavat kuin yö ja päivä. Bändisoittaminen on vuorovaikutusta, kommunikointia, muuntautumista ja seikkailua pimeässä, soolosoittaminen puolestaan enemmän tarinankerrontaa kynttilänvalossa.

Seuraatko tarkasti musiikkimedian sinuun liittyviä arvioita ja kirjoituksia? Millä tavalla ne vaikuttavat itseesi tai jopa tekemisiisi?
– Keskityn enemmän sisällön tuottamiseen kuin siihen, että lukisin passiivisesti muiden tekstejä. Olen tosi aktiivinen somessa ja annan haastatteluja, koska se on keinoni puhua asioista, joista mun mielestä pitää puhua. Levyarvioiden lukemista olen koittanut välttää siinä kuitenkaan onnistumatta. Joskus olen hermostunut vitusti jostain kommenteista, mutta semmoinen on järjetöntä energian tuhlaamista. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, eikä mun taiteen funktio ole miellyttää ketään. Teen musaa muun muassa tarpeesta vahvistaa olemassaolon tunnetta värähtelyn kautta sekä tarpeesta tuntea.

Kuinka paljon kirjoitat itse musiikkia? Millainen sävellystyyli sinulla on? Mistä saat inspiraatiosi?
– Kirjoitan kaiken musiikkiini liittyvän itse. Sävellän, sovitan ja sanoitan, joskin bändin jätkät sovittavat usein omat soittimensa. Sävellykset syntyvät intuitiivisesti ja ennalta-arvaamatta. Yleensä joku melodia tai sananparsi alkaa pyörimään päässä eikä lakkaa, ennen kuin se on ”tulostettu” biisiksi. Prosessi on ikään kuin ulkoa ohjattu. Kuulostaa kliseiseltä sanoa, että ”biisit vain tulee mun läpi”, mutta niin se parhaimmillaan tapahtuu.

Mara Ballsin levyjen nimissä mainitaan sekä kivi että vuoret. Millainen luotosuhde sinulla on ja heijastuuko se musiikintekoon?
– Luontosuhteeni on hyvin intiimi, kunnioittava ja pyhä. Mulle kivi on pyhä. Mutta kivi on myös ROCK. Vuori on yleensä kasa kiviä, eli VERY HEAVY SUPER ROCK.

Kumpi on sinulle tärkämpää, lyyrinen puoli vai musiikki? Vai vaihteleeko se kappaleittain?
– Ehdottomasti musiikki, sävelet ja värähtely. Se on kuin universaali kieli eikä sanoja edes tarvita. Mutta rakastan myös sanoja ja sanoilla leikkimistä. Olen vasta pari vuotta tehnyt tekstejä suomeksi, mutta kehityn siinä koko ajan.

Olet esiintynyt sekä englanniksi ja suomeksi. Voisi luulla, että jälkimmäistä käyttäessä laulaja on ikään kuin avoimemmin ja paljaammin esillä, kun ei pääse karkuun vieraan kielen taakse. Mitä itse ajattelet eri laulukielien käytöstä?
– Ajattelen juuri noin. Toisaalta minua kiinnostaa myös ns. itsekeksityllä kielellä laulaminen. Niin, että keskittyisi enemmin äänteisiin ja sanojen sointiin kuin sanojen sisältöön. Tämä on ehdottomasti to do -listalla.

Mara Ballsilta ilmestyi juuri uusi albumi. Mitä kaikkea sinulla on työn alla, eli voimme odottaa sinulta ja yhtyeiltäsi seuraavaksi?
– Työn alla on Maria Mattilan ensimmäinen albumi. Se tulee olemaan mielenkiintoista. Sen myötä aion tehdä myös enemmän soolokeikkoja. Myös Mara Balls aloittaa uuden albumin äänitykset tänä syksynä. Sitten on ihan uusi bändi, josta en kerro vielä enempää. Keikkarintamalla odotan erityisesti tulevaa yhteiskiertuetta Marjo Leinosen kanssa. Olen hillitön Balls ja Marjo-fani.

Entä Keltainen talo? Mahtava omaehtoinen paikka keskellä kaupunkia, joka sai paljon kehuja ja tunnustusta, mutta jyrättiin armotta maan tasalle ”edistyksen” tieltä... Oletko suunnitellut talolle jatkoa, vai riittääkö sinulla enää aikaa sellaisen miettimiseen?

– En ole vain suunnitellut vaan myös toteuttanut Keltaisen talon idean monissa julkisissa tiloissa sen jälkeen kuin alkuperäinen talo purettiin, muun muassa Tampere UG -näyttelyssä Emil-salissa ja Metso-kirjaston musiikkiosastolla. Parhaillaan on käynnissä Keltainen talo -simulaatio osana Kotka Art -näyttelyä. Sinnikkyyteni on palkittu, sillä kaupunki on tarjonnut minulle tilan Hiedanrannasta, jossa voin jatkaa Keltasen talon toimintaa syyskuusta 2017 alkaen. Lisäinfoa pian Facebookin Yellow house -sivulla.

Mikä tekee Tampereen underground-skenestä niin ainutlaatuisen, aktiivisen ja hienosti toimivan?
– Skenen sisältä löytyy paljon erilaisia tyyppejä, mutta kukaan ei kelaa olevansa parempi tai tärkeämpi kuin joku toinen. Jengi uskoo aidosti tasa-arvoon ja tasavertaisuuteen. Kaiken yhdessä tekemisen edellytys on se, että pystyy kunnioittamaan ja hyväksymään toisen, vaikka se olisi erilainen tai jopa eri mieltä. Se on kaunista ja näkyi hyvin Keltaisella talolla. Ne, jotka ajattelivat olevansa muita parempia, eivät tulleet sinne.

Mitä urheilu merkitsee sinulle? Seuraatko tai urheiletko itse? Onko sinulla kertoa meille mitään jalkapalloaiheisia muistoja?
– Urheilu merkitsee minulle ennen kaikkea luontoa, yksinäisyyttä, hengittämistä ja meditoimista. Kun urheilen, niin olen yleensä yksin luonnossa. Jalkapallosta en tajua mitään, tai sen verran, että se on kai vähän niin kuin bändissä soittamista: pitää osata lukea toista. Pitää myös luottaa ja uskaltaa. Kilpailemisesta en niin välitä.

Kiitos näistä pohdinnoista! Tammelassa tavataan.