Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: VILLE VUORENMAA la 10.6. klo 16.00 Pikku-Tammelan terassilla

Kotimaamme nuorten ja vähän vanhempienkin ruohonjuuritason muusikkojen taso on kova, kuten viime kesinä Pikku-Tammelan terassilla on moneen otteeseen nähty. Tällä kaudella sama tahti jatkuu, kun fanit ovat jälleen värvänneet muutamia artisteja elävöittämään ottelutapahtumia. Ennen FC Espoo-matsia esiintyvä Ville ”Vilu” Vuorenmaa on tuttu lähinnä bändeistään, mutta kuten saamme lukea, miehen luomisvoima ei ole pysähtynyt vain musiikin pariin. Melkoinen monilahjakkuus siis, ja mikä hienointa, mies tajuaa jotain jalkapallon päällekin. Tervetuloa terassille!

Olet pitkän linjan musiikintekijä. Miten urasi tällä saralla alkoi? Millainen vaikutus oli kodin ilmapiirillä, löytyikö teiltä esimerkiksi kattava levyhylly?

– Sur-rur perustettiin Lapualla 1996 Kimmo Pohjapellon ja Pekka Tiitun kanssa. Emme olleet soittaneet bändeissä sitä ennen ja muutenkin soittokokemus oli vähäistä. Punk innosti ja kannusti bänditoimintaan. Olin alkanut edellisvuonna eli 15-vuotiaana tekemään biisejä, vaikken oikeastaan osannut soittaa. Ville Laurila tuli Pekan tilalle basistiksi vuoden 2000 alussa. Lapsuudenkodissani äiti kuunteli paljon iskelmäkasetteja. Voi olla, että sieltä on ainakin osittain melodisuus ja melankolisuus tullut omiinkin biiseihin.

Vaikutat muun muassa bändeissä Sur-rur ja Homevideo. Niiden lisäksi muodostat puolikkaan Pelkkä Väliviiva -duosta, mutta esiinnyt myös soolona. Oletko esiintynyt jo nuorempana yksin, vai onko rohkeutesi sitä kohtaan kasvanut vasta varttuneemmalla iällä? Miten ”sooloilu” sai alkunsa?

– Sooloilu alkoi joskus 2010 eli aika uusi juttu se vielä on. Sur-rurilla piti olla keikka tai keikkoja, jotka ei sitten sopineetkaan Kimmolle ja Larelle ja päädyin soittamaan soolona. Se hirvitti aluksi ja hermostuttaa joskus vieläkin. Mutta kuitenkin soolona soittaminen veti myös puoleensa, samoin kuin bändisoittaminen aiemmin, vaikka sekin, varsinkin laulaminen, jännitti aluksi monen vuoden ajan.

Mitä eroja yksin ja bändin kanssa esiintymisessä on? Kumpi on mieluisampaa? Mitä saat yleensäkin irti esiintymisestä, minkälaiset tunteet nousevat päällimmäisiksi?
– Kumpikin on mieluista. Bändissä voi keskustella, jakaa asioita ja tehdä yhdessä, mikä on mukavaa. Yksin soittaessa ei tarvitse neuvotella eikä tehdä kompromisseja. Kai esiintyminen on itsensä ja omien rajojen sekä pelkojen ylittämistä. Itsen ilmaisemista esiintyminen lienee myös ja jonkinlaista huomion ja yhteyden hakemista muihin. Myös musiikin ja tekstin yhdistämisen ja tuottamisen kokemista mielekkäänä. Keikkatilanteessa on joskus myös kiintoisaa kun jotakin ei-suunniteltua tapahtuu. On kiva nähdä ja kuulla miten sitä selviää, esimerkkinä täysin treenaamattomien biisien esittäminen yleisölle. Pelkkä Väliviiva -duohan ei treenaa juuri ollenkaan, vaan keikat ovat samalla harjoituksia. Sen ekaa LP:tä alettiin äänittää heti, kun ensimmäistä kertaa soitimme Jarno Alhon kanssa yhdessä.

Miten päätät mikä tekemäsi biisi menee minkäkin kokoonpanon esitettäväksi? Osaatko jo tehdessäsi kertoa, mille bändille se tulee kuulumaan?

– No joo, nykyään tietää jo paremmin tehdessä. Eri tyyppiset biisit eri kokoonpanoille. Toisaalta aattelen myös, että kaikilla näillä voi olla aika monenlaisia piisejä. Ei ole kovin selkeitä rajoja tai sääntöjä.

Pidän todella paljon varsinkin Pelkän väliviivan Palaan ajassa taaksepäin -LP:stä. Kuten jo otsakkeesta voi olettaa, se nostattaa varsin vahvoja nostagisia tunteita ja muistoja. Itselleni mieleen on juolahtanut esimerkiksi se, kun seurasimme mummolassa Moskovan olympialaisten kympin juoksua. Mielleyhtymät siis vievät 1980-luvun alun kuumiin kesiin ja muuhun lapsuuteen liittyvään. Mutta toisaalta levy nostattaa myös harmia ja katkeruutta vanhenemisen suhteen, varsin monitahoisia vaikutuksia siis. Omalta kantiltani katsottuna voisin kuvitella, että kappaleesi alkavat rakentua jostain yksittäisestä muistosta tai tuokiokuvasta, josta ne laajenevat suuremmaksi kokonaisuudeksi. Kerropa meille hieman sävellys- ja sanoitustyöstäsi. Miten alat yleensä työstää kappaleitasi, mistä ne saavat alkunsa? Noudatatko aina samaa kaavaa, vai syntyvätkö biisit eri tavoilla?

– Itsellekin se 80-luvun alku on näyttäytynyt lapsuuden idyllinä. Tuo oli osuva havainto, että jostakin, ehkä vähäpätöiseltäkin tuntuvasta lauseesta tai ajatuksesta saattaa joskus alkaa syntymään biisi ja teksti laajenee siitä sitten käsittelemään jotain itselle tärkeää. Ei mulla kuitenkaan ole yhtä selkeää biisintekosapluunaa. Viime aikoina on tullut tehtyä Pelkkä väliviiva -biisejä tekstilähtöisesti. Eli tässä tapauksessa niin, että kirjoitan jonkun tekstin, jossa ei yleensä ole säkeistö tai kertosäe -kaavaa ollenkaan. Jos koen, että teksti on ok, teen myöhemmin löyhän sävellyksen, johon sovittelen sanat ja joka kuitenkin saattaa muuttua keikkatilanteessa. Ajoittain pop- tai rockkappaleelle tyypillinen kaava on kiinnostanut ja joskus taas enemmän sen rikkominen ja muut kokeilut, tämä vaihtelee.

Välillä sanoituksesi lähentelevät (modernia) runoutta ja ovat jopa tajunnanvirtamaisia. Onko sinulla sanoittaessani mielessä vahva idea siitä, minkälainen lopputulos on? Vai vaihtuuko toteutustapa joskus kesken prosessin? Kuinka paljon hylkäät teksetejäsi, onko sinulla iso pöytälaatikko täynnä vielä käyttämätöntä materiaalia?
– En useinkaan aloittaessani tiedä millaiseksi teksti muodostuu. Toteutustapa voi joskus vaihtua, jos tuntuu, että homma ei etene samalla vaihteella enää tai että se kaipaa jotakin suunnanmuutosta. Hylättyjä tekstejä on paljon. Mutta niistä suurin osa tuntuu sellaiselta ettei niitä tarvitse julkaista.

Oletko kirjoittanut runoja tai kaunokirjallisuutta? Vai onko kaikki kirjoittamasi tarkoitettu sävellettäväksi?

– Jotain pieniä tarinan alkuja ja novellijuttuja olen kirjoitellut, mutten mitään isompaa. Uudet biisitekstit ovat liikkuneet vapaamuotoisempaan suuntaan. Turussa kävin Runö-klubilla lukemassa tekstejä, kun sinne kutsuttiin. Päiväkirjaa olen kirjoittanut noin 20 vuotta, mutta se on viimeisen vuoden aikana hiukan vähentynyt. Joskus päiväkirjatekstistä päätyy osia joihinkin muihin teksteihin. Aina en kirjoittaessani tiedä, mitä tulen tekstillä tekemään. Kirjoittamisella pyrin esimerkiksi viihdyttämään itseäni, tekemään ajattelua ja asioita näkyvimmiksi ja selkeämmiksi, leikkimään, rakentelemaan ja kuvaamaan jotakin.

Olet myös kuvataiteilija ja siis ilmeisen visuaalinen tyyppi. Osaatko kertoa, miten tämä puoli liittyy tekstien ja musiikin tekemiseen?
– Ehkä eri ilmaisutavoilla on joku yhteinen lähtökohta, että miksi on tarve ja halu tehdä niitä. Varmaankin ne kaikki ikäänkuin rapsuttavat aivoja ja sydäntä jollakin rauhoittavalla tavalla. Ne ovat mielekkäiltä tuntuvia touhuja, joista on aina löydettävissä jotakin uutta. Vaikka joskus tulee myös hiljaisempia kausia, latautumista, uusien ideoiden kypsyttelyä, haahuilua, muiden asioiden tekemistä. Joskus kuva, musiikki ja teksti kohtaavat, mikä voi olla kiintoisaa. En muista vauva-ajasta mitään -näyttelyssä vuonna 2015 minulla oli paljon tekstiä sisältäviä lapsuusaiheisia maalauksia sekä 50-minuuttinen biisi Tuhatvuotias vauva älä itke. Käsittelin niissä töissä omaa lapsuuttani. Levynkannet on myös kiinnostaneet pikkupojasta asti musan ja tekstien lisäksi.

Voitko kertoa musiikillisia esikuviasi? Entä keitä muita ihailet, esimerkiksi kirjallisuuden ja kuvataiteen saralta?
– Ei ole mitään yhtä esikuvaa. Paljon olen kuunnellut kaikennäköistä. Varmaankin tämmöiset kun Hüsker Dü, Minutemen, Kari Peitsamo, Beat Happening, Noitalinna Huraa!, Velvet Underground, Robert Wyatt ja monet muut ovat vaikuttaneet omaan musan tekemiseen. Pikkulapsena kuuntelin paljon heviä, teininä sitten punk ja vaihtoehtoisempi rokki alkoivat kiinnostaa. Viimeksi olen ollut lukemassa Siri Hustvedtiä ja Juha Hurmetta. Viimeisimmät levyhankinnat oli Teen Wolfista Helsingistä Draama Helmin levy ja yksi Wipers LP, jota ei vielä kotihyllystä löytynyt.

Soolokamasi sekä Pelkkä väliviiva on musiikillisesti varsin simppeliä, mutta samalla voimakasta. Kun siihen yhdistää vahvat, hyvin henkilökohtaisetkin tekstit niin lopputulos voi laukaista esille voimakkaita tunteita ja kauan kätkössä pysyneitä henkilökohtaisia muistikuvia. Lisäksi lyriikat eivät ole liian helppoja, vaan ne voivat hämmentää ja jättää auki kysymyksiä. Mitä yleensäkin toivot saavuttavasi tai aiheuttavasi kuulijoissa? Vai mietitkö lainkaan, miten musiikkisi ja tekstisi otetaan vastaan? Millaista palautetta yleensä saat?
– Mulla ei ole kovin selkeitä musiikillisia tavoitteita, paitsi että pyrin tekemään biisejä, jotka tuntuvat minusta itsestä hyviltä. Se on tärkein tavoite ja päämäärä joka musan, tekstien ja kuvankin ohjaa tekemistä itselläni. En ajattele biisiä tehdessäni sitä, miltä se voi kuulijan korvissa tuntua. Ajattelen, etten voi oikeastaan tietää sitä. Jokainen kuitenkin kokee ja tuntee eri tavalla. Viime kesänä H2ö-festivaaleilla Sur-rurilla oli keikan aikana palautepiste siinä lavan reunalla eli paperilappuja, kaksi kynää ja pahvimuki, johon palautelaput sai laittaa. Sieltä tuli paljon hauskoja ja liikuttaviakin palautteita.

Edelliseen kysymykseen liittyen pitää nostaa esille Edie. Tuo kaihoisa mutta samalla painostava kappale on yksi Palaan ajassa taaksepäin -levyn mieleenpainuvimmista. Päättelin sen kertovan Edie Sedgwickistä, mutta oikeastaan se on epäolennaista. Aiheena voisi olla kuka tahansa unohdettu nimi, filmitähti, oma nuoruuden haavekuva ta idoli... Samalla myös vahva muistikuva omasta nuoruudesta, kun elämä oli vielä kokonaan edessä ja kaikki ovet avoinna. Kohta, joka alkaa ”sun unelmat ei toteutuneet...” iskee rajuimmin. Ajatonta tekstiä, joka vetoaa kyyniseen keski-ikää lähestyvään mieheen. Aivan sama se kenestä laulun piti alun perin kertoa, pääasia että se koskettaa ja herättää ajatuksia. Voitko vähän avata, miten tuo biisi sai alkunsa ja mistä se oikeasti kertoo? Mitä se merkitsee sinulle?
– Edie Sedgwickin tarina on tuttu ja joitakin yhtäläisyyksiä voi löytää, mutta tämä biisi ei kerro hänestä vaan 70-luvulla tehdyn Grey Gardens -dokumenttielokuvan keskeisestä henkilöstä nimeltä Edith Beale, joka asui äitinsä kanssa ränsistyneessä, muinoin loisteliaassa kartanossa. Näin elokuvan, se puhutteli minua, tein sen jälkeen biisin, en muista enää tarkemmin miten se tapahtui. Olin jo nyt vähän unohtanut koko biisin. En ole juurikaan enää viimeisen vuoden tai parin aikana soittanut tokan levyn biisejä. Niiden tilalle on tullut uusia, vielä julkaisemattomia kipaleita. Edien tarinassa traagisuus ja absurdius kiehtoi.

Koska keikkapaikka on Tammelan stadion, puhutaan lopuksi hieman jalkapallosta. Minkälainen on suhteesi jalkapalloon ja urheiluun yleensä? Oletko enemmän DIY-miehiä vai kiehtovatko suuretkin kuviot?
– Pelasin jalkkista poikaiässä Lapualla. Tekniikassa oli hiomisen varaa, istuin paljon vaihtopenkillä, jossa sitten Sur-rurkin perustettiin. Potkupallo on mielestäni yhä mukava laji harrastella, kunhan se ei mene liian vakavaksi puurtamiseksi.

Kertoisitko valikoidut jalkapallomuistosi? Mitkä ovat suurimmat elämyksesi lajin parissa?
– Aloitin pelaamisen Italian MM-kisavuonna 1990, kun olin 10-vuotias ja lopetin kun olin 16. Olin hyökkääjä, joka pääsi kentälle yleensä kun peliaikaa oli viisi minuuttia jäljellä. Siinä oli omat miinus- ja pluspuolensa. Viime vuonna ostin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas nappikset ja kävin syksyllä yksissä pubiliigan treeneissä Turussa ja isovarpaan kynsi olikin jo kohta historiaa. Suurin elämys...? Vaikkapa se kun junnuna käytiin Piteåssa Ruotsissa asti turnauksessa ja ostin musaliikkeestä Ozzyn No Rest For The Wicked -kasetin ja laivalta suklaatupakkaa. Kiitos visaisista kysymyksistä ja aurinkoista kesää!

Kiitos, ja toivotaan että aurinko paistaa myös TPV:n joukkueelle.