Punaisia unelmia, viiden markan sydänsuruja

On syyskuun viimeinen lauantai. Todistan Nelosen tasolle mykistävää jalkapallotapahtumaa. Tamu-K kamppailee noususta Pyynikin urheilukentällä viidensadan katsojan edessä. Sinikaarti virittää laulujaan, joiden kaiku leviää lähistön legendaariseen miljööseen - Pyynikin torille ja Aleksanterin kirkkopuistoon. Ohikulkijat hymyilevät kuin huomaamattaan ja sävelet löytävät tiensä tamperelaiseen sielunmaisemaan. Pikku hiljaa, mutta yhä voimakkaammin soiden.

Ottelu on jännittävä, draaman kaari virittyy äärimmilleen. Tamu-K on jättimäinen ennakkosuosikki, mutta vastustaja, Fc Teivo, tekee parhaansa tuhotakseen sinipaitojen nousujuhlat. Tauolle mennään vierasjoukkueen johtaessa. Tilannetiedot muilta paikkakunnilta tekevät selväksi, että vain voitto riittää Tamu-K:lle.

Toisella puoliajalla Tamu-K painaa väkisin ohi. 71. peliminuutilla Sinikaarti räjähtää joukkueen siirtyessä johtoon. Kannattajien palo tarttuu muihin katsojiin, moni tuulettaa avoimesti ja riemuiten. Minä istun paikoillani, olen kuollut silmäke keskellä myrskyä. Ymmärrän siellä hiljaisuudessani, että Tamu-K ei ole enää vain äänekkään kannattajaryhmän juttu vaan intohimoa ja tunnetta arvostavien jalkapalloihmisten yhteisö.

Ottelu jatkuu, Teivo pyristelee vielä, mutta ei onnistu. Helpottava päätösvihellys halkaisee syysilman ja jännitys laukeaa. Sinipaidat nousevat Kolmoseen, laulu raikaa, mutta minun sisällä se resonoi kouristuttavana riitasointuna. Punainen sydämeni vaikeroi.

Pyynikin ihme on kaikkea muuta kuin muovia

Minä kannatan TPV:tä. Liityin TPV:n kaupunginosajoukkueeseen seitsenvuotiaana 80-luvun alussa. Joukkueen nimi oli komea: Mars Multisilta. Myin sydämeni aikoinaan viidellä markalla. Viittä markkaa vastaan sain ympärivuotisen mahdollisuuden pelata jalkapalloa ohjatussa ympäristössä. Työläisperheen lapsen oli helppo liittyä seuraan, joka antoi mahdollisuuden kaikille.

Nyt minä pelkään Sinistä uhkaa. Pelkään näkeväni päivän, jolloin Tamu-K marssii Punaisen ohi. Pelkään maailmaa, jossa pohjaan palaneesta muovista kuoriutunut seura on se, joka sykkii ja synnyttää aitoa elämää, luo uutta. Maailmaa, jossa TPV – 85-vuotias tamperelainen instituutio – harhailee eksyneenä Tammelassa, eikä enää muista kuka on. Sellaista maailmaa, jossa vanhus menettää arvokkuutensa ja pelkää kaatuvan juuriinsa – niihin, joista hänen pitäisi olla ylpeä.

TPV:n juurissa on historian voimaa, yli sukupolvien yltävää leveyttä, joiden varaan pitäisi rakentua ylväs ja harteikas puu. Puu, jonka latvasta näkee kauas – sekä menneeseen että tulevaan.
 
Kun ajattelen tätä puuta, tunnen suurta kiintymystä ja tuttuutta. Samaan aikaan se on minulle myös vieras. Sen oksistot kuiskivat, mutta eivät kerro minulle tarinaa. Tarinaa TPV:stä ja siitä, mitä seura edustaa nyt, 2010-luvulla. Tarinaa intohimosta, tunteesta ja rohkeudesta.

TPV:n rungon ylin oksa on seuran edustusjoukkue. Nyt vaikuttaa, että se ei tiedä mihin suuntaan kasvaa ja siksi se joustaa tuulten armoilla. Näkymä latvasta on kuitenkin armoton: horisontissa kuohuu Sininen aalto. Mutta vielä on aikaa herätä ennen vedenpaisumusta. Vielä on aikaa olla väkevä.

Avoimin silmin

 

On heti aluksi huomioitava, että Tamu-K:n toiminta-ajatus on suomalaisessa urheilumiljöössä varsin poikkeuksellinen. Siksi suoraa vertailua TPV:n ja Tamu-K:n välillä on vaikea tehdä.

Koko Tamu-K:n hanke on varsin edustusjoukkuevetoinen. Seura panostaa nimenomaan edustusjoukkueeseen, jonka menestys motivoi toimintaa. Tamu-K:n latva kasvaa kiihtyvällä tahdilla, mutta juuret ovat vasta iduillaan. Ympärille luodaan kuitenkin myös taustoja, kuten juniorijoukkuetoimintaa. Nykyisen kaltaisella seurarakenteella he voivat edetä Kakkoseen asti – järkevä kurottaminen sitä edemmäs vaatii paljon työtä varsinaisen edustusjoukkuetoiminnan tueksi.

Tamu-K:lla on rahaa ja resursseja varmasti vielä vähemmän kuin TPV:llä. Sinipaitojen toiminnasta huokuu kuitenkin hullu usko tulevaisuuteen ja vahva halu mennä eteenpäin. Seura on jatkuvassa symbioosissa oman jäsenkuntansa kanssa, etsii ja löytää ihmisiä, jotka ovat halukkaita antamaan omastaan. Tamu-K näyttää ulospäin raikkaalta ja on aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Positiivinen into ja ylpeys säteilee myös lehtereille. Kuluneen kauden syyskierroksen otteluissa Tamu-K veti jatkuvasti suurempia yleisömääriä kuin TPV.

TPV on alkujaan väkevästi tammelalainen joukkue. 1970-80 -luvuilla seuran kaupunginosat nimettiin planeettojen mukaan.

TPV-leirissä Tamu-K:hon ei suhtauduta riittävän vakavasti. Keskusteluissa nostetaan esiin Tamu-K:n toiminnan puutteet ja haasteet. Esimerkiksi yleisömäärien suhteen korostetaan sitä, että Tamu-K:n ottelutapahtumat ovat maksuttomia. Johtopäätös on väärä: mielestäni pitäisi ymmärtää muutos, joka jalkapallokulttuurissamme on menossa. Jos viisisataa ihmistä valitsee vapaa-ajallaan saapua katsomaan Nelosen jalkapallo-ottelua, ei kyse ole ilmaisesta sisäänpääsystä tai pelin tasosta vaan yhteisöllisyydestä. Siitä, että tunnetaan kuuluvuutta johonkin. On kysymys intohimosta – ja intohimon vähättely on suurta typeryyttä.

Tamu-K:sta puhuttaessa pitää enemminkin nähdä se valtava vauhti, jolla seura tulee eteenpäin. Vähättelyn sijaan on avattava silmät ja pyrittävä avoimesti ymmärtämään, mitä sinisten leirissä tehdään oikein. TPV:n on löydettävä rohkeus olla nöyrä, otettava oppi pienemmästään ja sovellettava nuo opit omaan toimintaympäristöön.

 

Mitä palloveikkolaisuus tarkoittaa?

TPV on tamperelaisen jalkapallon ”vanha rouva”, jolla on historiasta kumpuavaa katu-uskottavuutta, jonka vain aika voi antaa. Teepeeveeläisyys on edellisten sukupolvien meille välittämä arvo ja tämä olisi syytä muistaa. Sukupolvet yhdistyvät näiden kolmen kirjaimen taakse. Tampereella on kymmeniätuhansia ihmisiä, joilla on ollut suora kontakti seuran toimintaan jossakin elämänvaiheessa. Ihmisiä, joita Pallo-Veikot on liikuttanut sekä fyysisesti että henkisesti.

TPV:n toimintatapa on kestänyt jo vuosikymmenet ja tulee kestämään edelleenkin. Huoleni ei koskekaan TPV:n perustoimintaa. Minua huolestuttaa TPV:n miesten edustuksen tulevaisuus. Kannattajana tunnen nimenomaan seuran edustusmiehistön sydämeni asiaksi. Vaikka panostukset junioripuolelle ovat alkaneet tuottaa tuloksia, eivät nuorten poikien hartiat ole riittävän leveät kantamaan seuran keulakuvaa. On vielä matkaa siihen, että TPV pärjäisi Kakkosessa pelkästään oman juniorimyllyn kasvateilla. Toivottavasti näin on tulevaisuudessa, mutta hetkeen siihen ei olla kypsiä.

TPV on tälläkin hetkellä Suomen kuudenneksi suurin jalkapalloseura. Silti sen näkyvyys on heikko. Yleisesti Pallo-Veikot nähdään vain yhtenä seurana muiden alasarjajoukkueiden joukossa. Identiteetti on harmaa ja vaisu. Minä uskon, että toisinkin voisi olla. On osoitettava, että Tampere on edelleen myös Punainen. 

TPV voisi olla seura, joka korostaisi fiksuutta, suvaitsevaisuutta, erilaisuutta ja omia juuriaan. Seura, joka on pienen puolella kaikessa toiminnassaan ja ylpeä siitä. Seura, jonka tarina ei kertoisi vain menestyksestä pelikentällä vaan ihmisistä ja arvoista sen menestyksen takana. Sellaiseen TPV:hen minä uskon, sillä sellaiselle seuralle myin aikoinaan sydämeni.

On syitä epäillä, että TPV:n keskeisiä arvoja ei ole pysähdytty tosissaan miettimään. Seuran päivittäinen pyörittäminen vie paljon aikaa, jolloin nämä asiat saattavat tuntua toissijaisilta. Minä väitän, että arvojen määrittely ja vahva sitoutuminen niihin avaisi myös kaupallisia mahdollisuuksia. Lisäksi se voisi luoda lisää resursseja vapaaehtoisten muodossa. Ja parhaimmillaan sitouttaisi seurayhteisöä entistä tiiviimmin yhteisen asian ja oman edustusjoukkueen taakse.

Tämä vaatii visiota, käsitystä siitä, mitä TPV voisi olla 2020-luvulla. Tämä vaatii identiteetin parempaa määrittelyä. Mutta mitä oman arvoperustansa tunnistaminen tarkoittaa? Miten nivoa perinteinen pallo-veikkolaisuus osaksi tätä aikaa? Mahdollisia vastauksia on löydettävissä seuran arjesta.

Arvot esiin

Jalkapallo on ihmisten peli. Monet suhtautuvat peliin tunteella ja jalkapalloon liittyy aina tiettyä romantiikkaa. Seura, joka tuntee juurensa, herättää sympatioita. TPV on syntyjään työväen jalkapallojoukkue. Tämä historiallinen fakta on vahvuus, eikä siihen liity suurempaa poliittista ulottuvuutta. Esimerkiksi Jari Litmanen korostaa tuoreessa elämäkerrassaan työväenluokkaista taustaansa. 'Kuningas' tuo esille arvojen ja yhteisön merkityksen omalle kasvutarinalleen jalkapalloilijana ja ihmisenä. On hienoa olla osana juttua, jolla on yli sukupolvien yltävää syvyyttä.

Eräänlainen ”käänteisesimerkki” tästä on Helsingin IFK. Suomen tunnetuin urheilubrändi on aina ollut ylpeä suomenruotsalaisuudestaan ja kääntänyt tämän edukseen. Kannattajakuntaa löytyy syvintä Savoa myöden.

Myös TPV:n tulee olla ylpeästi paikallinen, mutta samalla avoin ja kansainvälinen. Pallo-Veikkojen perinteisissä arvoissa korostuu se, että kaikki saavat mahdollisuuden. Tämä on ainakin itselleni ollut kaikkein keskeisin TPV:n välittämä viesti.

Seuran junioreissa pelaa huomattava määrä maahanmuuttajataustaisia junioreita. TPV:llä olisi mahtava mahdollisuus olla se tamperelaisseura, joka ensimmäisenä ojentaisi kätensä maahan saapuville ihmisille. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus ovat arvoja, jotka olisi hyvä ottaa vahvemmin arjen jalkapallotyöhön mukaan ja luoda sitä kautta kiinteä suhde uusiin suomalaisiin. Se avaisi oven kahteen suuntaan: tukisi maahanmuuttajien kotoutumista ja tarjoaisi TPV:lle laajan joukon innokkaita ihmisiä, joiden moninainen tausta voisi tuoda uusia ajatuksia ja uusia tekijöitä seuran taustalle. Seuran sydän sykkisi aiempaa moniäänisemmin.

TPV:n tarina on myös tarina onnistuneesta kotoutumisesta

Heinäkuun 85-vuotisottelu rasisminvastaisine teemoineen osoitti, että tällainen viesti kiinnostaa laajasti. TPV näkyi juhlapelinsä yhteydessä poikkeuksellisen vahvasti paikallismedioissa ja keräsi paljon sympatiaa somessa, lähettipä Palloliiton puheenjohtajakin tervehdyksensä seuralle.

Toinen selvästi erottuva ja jo nyt toiminnassa mukana oleva ulottuvuus on sosiaalinen tasa-arvoisuus. Jalkapallo on nykypäivänä varsin kallis harrastus lapsille ja nuorille. Kaikkiin tähän liittyviin ongelmiin ei yksittäinen seura voi mitenkään vastata. Mutta TPV:ssä on kuitenkin tahtoa huomioida myös nämä seikat.

On ollut erityisen hienoa huomata, että TPV haluaa puuttua ns. dropout-ilmiöön. Seura on perustanut ryhmiä myös niille nuorille, joille kilpailu ei ole tärkein juttu. Tällaisilla toimilla TPV viestii välittävänsä ja osoittaa ettei jalkapallo ole vain voittamisen projekti vaan nimenomaan inhimillisyyden projekti.

Tasa-arvoisuus ja jalkapallon mahdollistaminen kaikille loistaa kirkkaimmin TPV-Auringonnousun toiminnasta. TPV oli Suomen ensimmäisiä seuroja, joissa erityisryhmät otettiin jalkapalloon mukaan. Futistyö kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa alkoi jo vuonna 1999.

Kolmas TPV:n toiminnassa läsnäoleva teema on sukupolvien välinen yhteistyö. On merkittävää huomata, että seuran taustalla ei ole mikään yksittäinen mesenaatti vaan vapaaehtoisten tavallisten ihmisten panos. Esimerkiksi seuran naisjaosto tukee talkootyöllä keräämillään varoilla vähävaraisia junioreita. Naisjaoston pienessä porukassa moni on jo eläkeiässä ja heille kytkös TPV:hen on yksi mahdollisuus olla merkityksellä tavalla mukana nuorempien sukupolvien elämää.

Yhteiskuntavastuuta kannetaan jo laajemminkin, yli perinteisen seuratoiminnan rajojen. Viime talvena TPV:n C-juniorit ryhtyivät Tampereen Vanhuspalveluyhdistyksen kummijoukkueeksi. Joukkueen pelaajat ja valmentajat osallistuvat vanhusten ulkoiluttamiseen ja erilaisten harrasteiden järjestämiseen. Vastavuoroisesti joukkue saa käyttää yhdistyksen tiloja omaan harjoitteluunsa.

 

Näkyvyys on luotava itse

On hämmentävää, että näin hienoa työtä tekevä seura ei herätä vahvoja mielikuvia futisyleisön silmissä. Mutta erottuvuus on tehtävä itse, viesti on vietävä ihmisten tykö. Pitää ”kiiltää” - ja mieluiten sellaisella tavalla, joka pohjaa aitoon toimintaan ja rehellisyyteen.

Perustyö seurassa on laadukasta. Nyt olisi tärkeä tehdä selväksi, mihin sen halutaan johtavan: millainen ja mitä tasoa tavoitteleva edustusmiehistö tästä perustyöstä kumpuaa?

Yksi ratkaiseva kysymys onkin, millä tavoin TPV haluaa hoitaa julkisuuskuvaansa. Seuran työstä ei yksinkertaisesti voida tietää, ellei siitä viestitä ulospäin uudella tavalla. Ei riitä, että oma väki tunnistaa TPV:n vahvuudet. TPV:llä on tarina ja TPV:llä on identiteetti. Mutta ollaanko sen ilmaisemiseen valmiita panostamaan? Sillä niin kauan kuin TPV ei näytä miltään, se ei myöskään tunnu miltään.

Olennainen kysymys kuuluu: mitä TPV on? Jos siihen ei vastata jää TPV hajuttomaksi ja värittömäksi seuraksi, jonka tehtävänä on jalostaa pelaajia muille ja jolla ei ole mitään sanottavaa ympäröivälle maailmalle. Minkälaista seuraa on helpompi ”myydä” yhteistyötahoille: sitä, joka vaikenee ja häärää omiaan vai sitä, joka tuo omat arvonsa ja ajatuksensa esille – miettimättä liikaa miellyttääkö tämä aivan kaikkia tahoja?

Ja eikö myös perustoimintaan olisi helpompi saada ihmisiä mukaan, jos seura seisoisi näkyvällä arvopohjalla? Jos TPV toisi aktiivisilla toimilla valitsemiaan arvoja julki? Totta kai sellainen vaatisi työtä ja linjausten laatimista, mutta voisi myös houkutella uusia tekijöitä TPV:n taustalle.

Ehkä pitäisi uskaltaa vilkuilla sinne, mihin muut eivät ole vielä älynneet katsoa. Moni kansalaisjärjestöaktiivi tai alakulttuureissa mukana oleva ihminen on varsin kiinnostunut jalkapallosta. Näille ihmisille vapaaehtoistyö on keino vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Heistä harva on löytänyt seuraa, joka puhuisi heidän kieltään. Kiinnostus kanavoituu usein ulkomaille, kuten Saksan St. Pauliin.  Jos osa saataisiin kotimaisen vaihtoehdon taakse, olisi tuolla joukkueella takanaan hyvin verkottunut ja moneen kulttuurihaaraan kytkeytynyt ryhmä. Miksi tuo seura ei voisi olla TPV?

Tätä kirjoitusta koristaa muutama esitys siitä, millainen nykypäivän TPV voisi visuaaliselta ilmeeltään olla. Kuvissa esiintyvät henkilöt eivät ole millään tavoin seuratoiminnassa mukana – itse asiassa heillä ei ole mitään siteitä TPV:hen. Näiden visuaalisten kertomusten idea onkin havainnollistaa yksi vaihtoehtoinen tapa nähdä TPV. ”Perinteinen” futiskuvasto on tarkoituksella täysin sivuutettu – yritän kääntää katsetta uusiin näköaloihin, osoittaa sieltä jotakin, mitä ei aiemmin ole huomioitu.

Jos seura panostaisi viestinsä välittämiseen, terävöittäisi omaa identiteettiään, voisi se poikia siihen uhratut resurssit moninkertaisena takaisin. Ehkä tämä ottaisi hiukan aikaa, mutta 85 toimintavuotta on kaiketi jonkinlainen osoitus kärsivällisyydestä. 

 

Kerran TPV – aina TPV?

Avainkysymys jatkuvuuden kannalta on se, mihin niin moni TPV-taustainen ihminen katoaa. Miksi Punainen ei jää asumaan sydämeen eliniäksi? Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat aikanaan olleet kytköksissä seuraan, mutta sittemmin vieraantuneet siitä.

TPV on iskulauseensa mukaan ”Tähtien tekijä”. llman isoa paltsariyhteisöä ei kuitenkaan ainutkaan tähti tuiki. Koko TPV:n olemassaolo perustuu talkoohenkeen – hallitusta myöden. Vapaaehtoistyön merkitys pitää vain viestiä oikein – sekä seuran sisälle että ulos. Liian usein keskitytään siihen, kuinka vaikeaa vapaaehtoisten saaminen mukaan on. Eikö olisi paljon järkevämpää tuoda esille, että talkootyötä tehdään edelleen runsain määrin ja hienolla porukalla? Että TPV:n tekevät seurastaan ylpeät vapaaehtoiset? Ei rahalla vaan sydämestään.

TPV on sukupolvet yhdistävä instituutio

TPV-perheen hyvinvointi lähtee tietysti arjen toimista. Yhteisöä tulee tukea ja siitä on pidettävä tekemisen kautta huoli. Halu olla mukana haihtuu, jos sitä ei aktiivisesti ruokita. Tätä tapahtuu etenkin siinä vaiheessa, kun juniori lopettaa aktiiviuransa TPV:ssä. Samalla toiminnasta katoaa osaavia ja aikaansaavia vanhempia. Moni ihminen on pyydettäessä halukas auttamaan, jos ilmapiiri on avoin ja toiminnan tähtäin selkeä.

Jatkuvuuden ja seurayhteisön merkitystä pitäisi korostaa vahvemmin myös juniorityössä. Edustusjoukkueen pelaajat voisivat jalkautua junioreiden pariin esim. kummipelaajatoiminnan kautta. Edari saisi tunnistettavat kasvot, lapset ja nuoret löytäisivät esikuvia oman seuran sisältä – hienoja aikuisia, joiden nappulakengän jälkiä tulevat paltsarit vuorostaan seuraisivat.

Seuran tarina ja hieno historia jää liian katkonaiseksi, jos siitä ei pidetä huolta. Uutta jatkumoa on luotava tässä hetkessä oma historia tunnistaen. Se tapahtuu vain tekojen kautta. Missä ovat Jarkko Wiss, Toni Kallio ja moni muu Pallo-Veikkolegenda? Mitä on tehty sen eteen, että he muistaisivat juurensa? Mitä on tehty sen eteen, että Jarkko Wissin nähdessään ihmiset näkisivät ennen kaikkea TPV-kasvatin?

Parempi sitouttaminen heijastuisi parhaimmillaan suoraan myös edustusjoukkueen menestykseen. Tämä voisi tulevaisuudessa näkyä laadukkaina paluumuuttajina, jotka haluaisivat ylpeänä kantaa kasvattajaseuransa paitaa. Punaisen paidan alla sykkisi punainen sydän. Sukupolvesta toiseen.

TPV-perhe ansaitsee vahvan keulakuvan

Miten tässä esitetyt asiat liittyvät TPV:n edustusjoukkueeseen? Harvassa ovat ehdotukset, jotka liittyvät suoraan Punakoneen keulakuvaan.

Minun on mahdotonta kuvitella TPV:tä ilman tavoitteellista edustusjoukkuetta. Mutta edustusjoukkueen tärkeys pohjautuu minun ajattelussani TPV:n perustyöhön: hienot ihmiset seuran taustalla ansaitsevat edustusjoukkueen, jota johdetaan aiempaa määrätietoisemmin, kunnianhimoisemmin ja näkyvämmin.

Saimme koko organisaation tasolla mielenkiintoisia uutisia, kun TPV solmi varustesopimuksen Niken kanssa.  Tämä on seuralle hieno asia. Mutta varsinaisen miesten edustusjoukkueen liepeillä on kuitenkin ollut hiljaista.

Sponsorihankinta ei ole hetkeen vaikuttanut kovin aktiiviselta, eikä julkisuuskuvaan panosteta. Lähellekään jokaista kiveä ei ole käännetty. On totta, että miesten edustusjoukkue on vain pieni osa kokonaisuutta – mutta se on silti koko seuratoiminnan kärki. Ilman eteenpäin tähtäävää edustusjoukkuetta TPV:n sydämestä puuttuu toinen kammio. Edustusjoukkue on monille arvo itsessään ja siksi edustuksen hyvinvointiin tulee myös panostaa. Resurssit eivät synny tyhjästä.

Vahvan identiteetin omaava TPV-perhe voisi olla myös aiempaa ”myyvemmän” edustusjoukkueen tae ja perustelu. Ajatuksen idea piilee siinä, että aiempaa arvositoutuneempi TPV kiinnostaisi yhteistyökumppaneita sen pohjalta, mitä nämä kolme kirjainta merkitsevät pelikentällä ja etenkin sen ulkopuolella. Seura itsessään olisi vahva brändi, jossa yhdistyisivät yhteisöllisyys, arvot ja aitous.

Toki tämä asettaisi toiminnalle omat haasteensa – joka on toisinpäin kääntäen kehitystyötä, uskoa tulevaan. Mutta se avaisi mahdollisuuden. TPV on vahvan identiteetin ja väkevän tarinan seura – ja sen perusidea on ajankohtainen. Sitä pitäisi vain hiukan työstää, nykyaikaistaa ja tuoda lähemmäksi ihmisiä.

 

TPV:n tarina on ajankohtainen

TPV-perheen kuva tiivistyy miesten edustukseen. Urheilulliseen menestykseen tähtääminen on kaikesta huolimatta koko toiminnan kärki. Hyvinvoiva edustus on myös nykyisten juniorien motivoinnissa tärkeä. Pelaajapolun ylimmän portaan soisi olevan mahdollisimman korkealla.

Yhtä käsitystä 85-vuotiaan TPV:n merkityksestä on mahdoton luoda. Olen tuonut tässä kirjoituksessa julki vain yhden näkemyksen seurasta, jonka rinnalla olen saanut kulkea 33 vuotta. Toivon, että kritiikki otetaan vastaan aitona ja rakentavana välittämisenä. Toivon myös, että muita näkemyksiä esitetään ja että asia herättää keskustelua, joka perustuu tosiasioihin. Nyt TPV:n edustusjoukkueen ympärillä pyörii huhumylly ja kaikki on epäselvää. Se ei voi olla seuran etu.

Olen keskustellut näistä asioista eri yhteyksissä ja saanut vahvistusta ajatuksilleni. Olen vakuuttunut, että TPV:n kaltaisella urheiluseuralla on tässä ajassa tilaus. Ja toivonkin, että hiljattain valittu uusi hallitus ottaa huomioon myös tässä esitetyt näkökulmat. Te teette tärkeää ja hienoa jalkapallotyötä. Porukka on pieni ja resursseja vähän, joten on tarkasti mietittävä mihin panostetaan.

Horisontissa kuitenkin pauhaa voimistuva sininen aalto, johon on reagoitava. Se on tehtävä johdonmukaisesti ja avoimesti linjaten. Oman toiminnan tulee olla lähtökohtana, tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa. Minun ja monen muun tamperelaisen taivaanranta on ollut ja tulee aina olemaan Punainen. Kasvetaan sitä kohden. Tehdään ja tavoitellaan tähtiä – tänään ja huomenna.

Kannattajat kameran varressa (TPV-NJS 3.10.2015)